Ihana, ahdistava opetussuunnitelma

Arvoisat huolestuneet äidit sekä työtaakan ja uudistuksen alle ahdistuneet opettajat!

Väittäisin karrikoiden, että yhteen koululuokkaan mahtuu keskimäärin viisi tunnollista ja kilttiä opettajan suosikkia. Ne, jotka tekevät niin kuin ope sanoo ja saavat hyviä numeroita, olivatpa lahjakkaita tai eivät. Jokaiseen luokkaan mahtuu myös viisi ekstroverttiä, jotka eivät malta olla hiljaa, jaksa keskittyä, heittelevät kuminpalasia ja sanovat suoraan ja joskus loukkaavastikin, vaikka sydän heillä olisikin kohdallaan. Sitten siinä välissä ovat ne pärjääjät, jotka jäävät vähälle huomiolle, koska opettajalla ei ole aikaa ja koska hehän pärjäävät. Ainakin lopulta elämässä.

Henkilökohtaistaminen on mennyt koulumaailmassa niin pitkälle, että jokaisen äidin pikkupetterin ja jokaisen ongelmaperheen kapinakallen erityistarpeet tulisi huomioida. Hyvä niin, mutta se on täysin mahdotonta. Paljon tärkeämpää olisi oppia hyväksymään muut, hyvinkin erilaiset kaverit. Oppia kestämään sitä, ettei olekaan maailman napa ja kaiken keskipiste.

Oppilaat, jotka pärjäävät hyvin peruskoulussa ja erityisesti alaluokilla, ovat useimmiten niitä, joiden vanhemmat panostavat lapsiinsa ja ovat kiinnostuneita lastensa touhuista. Heillä löytyy kiireenkin keskellä aikaa ja voimia läksyjen yhdessä tekemiseen. Joskus jopa niin paljon, että lapsen omaa vastuunottokykyä ei tarvita, vaan vanhemmat pakkaavat repun, muistuttavat eväistä, viikkaavat vaatteet ja voitelevat aamiaisleivät vielä yläkoululaisellekin.

Opetussuunnitelmasta riippumatta vanhempien rooli tulee tuskin muuttumaan.  Aina on niitä, jotka auttavat kaiken kiireen keskelläkin ja niitä, joita ei jostain syystä kiinnosta tai perheen muut ongelmat vievät liian ison osan jaksamisesta. ”Ilmiöpohjainen oppiminen on muuttanut kotitehtävät koko perheen tehtäviksi”, huolestuneet vanhemmat itkevät somessa. Sehän on hyvä asia! Mitä enemmän lapsen kanssa tehdään koulun ulkopuolella, sen parempi. Läksyissä voi auttaa yhtä hyvin isovanhempi, naapuri, serkku tai kaveri, jos vanhemmat tai huoltajat eivät ehdi. Lapsi tarvitsee joka tapauksessa kannustusta, yhdessäoloa ja turvaa, mikä tulee yhteisen ajan ja tekemisen kautta. Siihen ei tarvita kalliita harrastuksia, ainoastaan viitseliäisyyttä ja kekseliäisyyttä.

Koulumenestystilastoissa Suomen lapset ovat menestyneet aina hyvin, mutta onnellisuustilastoissa keikutaan hännän päässä. Mistä tämä sitten johtuu?

Tärkeintä, että jokainen oppilas tulee kuulluksi ja nähdyksi

Huolestunut äiti kirjoitti Helsingin Sanomissa mm. näin: ”Uudesta opetussuunnitelmasta hyötyvät ehkä ne luokan viisi todella varhaiskypsää lasta.”

Tästä olen kyllä eri mieltä, vaikka siitä olen samaa mieltä, että nämä varhaiskypsät hyötyvät todellakin uudesta OPSista. He ovat aikaisemmin olleet varsin opettaja-riippuvaisia ja uskoneet siihen usein kritiikittömästikin, että tekemällä niin kuin opettaja sanoo, ei voi tulla virheitä ja kaikki menee niin kuin pitää. Mutta eihän maailma niin mene. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tietä onnellisuuteen ja pärjäämiseen. Nämä varhaiskypsät ovat uupuneet usein jo yläasteella lukemisen ja ulkoa oppimisen taakkaan ja ovat kasvaneet suorittajiksi ja kamppailleet lopun elämäänsä pärjäämishaasteen ja työelämässä riittämättömyyden tunteiden kanssa.

Ilmiöpohjainen oppiminen vapauttaa nämä varhaiskypsät ottamaan vähän rennommin, kokeilemaan ja kestämään virheitä ja epäonnistumisia sekä huomaamaan, että ihan niin paljon ei tarvitse stressata päästäkseen yhtä hyvään lopputulokseen.

Yhtälailla ja erityisesti ne oppilaat, jotka eivät ole parhaimmillaan koulunpenkillä ja ”ole niitä penaalin terävimpiä kyniä”, kuten jotkut opettajat kutsuvat, pääsevät loistamaan ilmiöpohjaisessa oppimismallissa saadessaan kokeilla, liikkua, puhua ja heidät hyväksytään virheineen kaikkineen, kun saavat mahdollisuuden näyttää osaamisensa ja tuntea onnistumisen tunteita. Ilman niitä, ei kukaan jaksa saattaa loppuun pitkää koulutietä masentumatta.

Maailma ei ole vain matikkaa, lukemista tai liikuntaa. Ymmärtääkseen niiden merkityksen kokonaisuudessa tai voidakseen hyödyntää niiden osaamista, täytyy ymmärtää kokonaisuuksia ja eri alojen yhteyksiä, osata käyttää luovuutta ja myös sitä perinteistä maalaisjärkeä. Tai jos haluaa kehittää ja innovoida tai sukeltaa jollakin alalla syvemmälle, täytyy ymmärtää myös muita. Ei riitä, että on hyvä yhdessä asiassa.

Jokainen oppilas tarvitsee huomiota ja tärkeintä olisi, että jokainen saisi tulla kuulluksi ja nähdyksi. Kyllä uusi OPS mahdollistaa tämän paremmin kuin entinen, kunhan annamme opettajille työrauhan ja mahdollisuuden vähitellen ottaa uudet menetelmät ja organisaatiomalli käyttöönsä.

Liiallisen henkilökohtaistamisen sijaan, ilmiöpohjainen oppiminen lisää lopulta lapsen ja nuoren vastuunottokykyä, oma-aloitteisuutta, sekä keskeneräisyyden ja epätäydellisyydenkin sietämistä ja siitä oppimista. Tätä kautta on helpompi lopettaa myös yleistäminen ja päästään lähemmäs koulurauhaa.

Johanna Vihinen
Aluepäällikkö, Yrityskylä Pirkanmaa

Ps. Kysyin ennen tekstin kirjoittamista ryhmältä alakoulun opettajia, onko uusi OPS mukava asia. Muutama käsi nousi heti ylös. Iso osa nosti käden semisti heilutellen ja muutama nauroi ja jätti viittaamatta. Kysyin myös peruskoulua käyvältä tyttäreltäni, onko opetus koulussa jotenkin muuttunut? Hän kysyi, miksi tuollaisia kyselen. Vastasin, että uusi OPS on herättänyt paljon keskustelua, johon hän vastasi: ”Sehän on ihan opettajasta kiinni kuitenkin.”